Aivoverenkiertohäiriön sairastaneen kuntoutuksesta

Osallistuin muutama viikko sitten Aivoliiton jäsenyhdistysten tapaamiseen Tampereella. Huolestumista herätti tuore tieto, jonka mukaan jo noin 25 000 henkilöä sairastaa vuosittain aivoverenkiertohäiriön.
Siis joka päivä 68 suomalaista. Sairastuneiden määrä on kasvanut ja kasvaa rajusti lähivuosina ja kuulimme, että AVH on nyt kolmanneksi kallein kansantautimme mielenterveyden häiriöiden ja muistihäiriöiden jälkeen.  AVH:n kerrottiin aiheuttavan noin 7 % terveydenhuollon kokonaismenoista. Sairastuneita oli vuonna 2009 keskuudessamme 82 000.

Laskelmien mukaan vuoteen 2020 mennessä tarvitaan ainakin 100 uutta vuodeosastoa pelkästään AVH-potilaille, elleivät ennaltaehkäisy, akuuttihoito ja varhaisvaiheen kuntoutus tehostu.

Ennaltaehkäisy tarkoittaa tässä kohonneen verenpaineen hoitoa, tupakoinnin lopettamista, painonhallintaa, terveellistä ruokavaliota ja liikuntaa. Näihin kaikkiin voimme itse vaikuttaa. THL:n tutkimuksen mukaan n 63 % 35–44 vuotiaista keskisuomalaisista ajaa työmatkansa aina moottoriajoneuvolla riippumatta matkan
pituudesta.  Tähän syntiin tunnustan sortuvani itsekin, ja myönnän, että se on suurelta osin syynä
ulkoisen habitukseni malliin.  Olen jo ryhtynyt parantamaan tapojani ja liikun tästedes jalkaisin, kun menen
toimistolleni. (Tämä on vaalilupaus).

Näiden lisäksi ennaltaehkäisyyn kuuluu AVH:n sairastaneiden estolääkehoito, jonka on tutkimusten mukaan todettu vähentävän uusiutumisriskiä 30–80%.  Kuitenkin tällä hetkellä vain kolmannes AVH:n sairastaneista saa ennaltaehkäisevää lääkehoitoa.

Ennusteen mukaan joka toiselle AVH-potilaalle jää pysyvä haitta ja puolelle heistä vaikea-asteinen.
Joka neljäs toipuu oireettomaksi, yli puolet omatoimisiksi ja joka seitsemäs tarvitsee laitoshoitoa.

Tehokkaan ja riittävän pitkän akuuttihoidon jälkeen, kiinteänä osana saumatonta hoitoketjua, tulee seurata tehokas jatkokuntoutus. Pitkäkestoista ja moniammatillista kuntoutusta, jota annetaan kuntoutusyksiköissä/-osastoilla, henkilökohtaisen kuntoutussuunnitelman mukaisesti. Kaikki tämä tulee saada iästä ja kotipaikasta riippumatta. Vain tällä tavoin saadaan useampi sairastunut toipumaan takaisin työkuntoiseksi tai ainakin omatoimiseksi.

”Sijoitus riittävään kuntoutukseen säästäisi kunnille pitkän pennin, kun sairastuneet palaisivat työhön maksamaan veroja”. Näin totesi eräs tilaisuuden osanottaja, joka oli monesta muusta poiketen saanut juuri tällaisen kuntoutuksen ja palannut työhönsä, matematiikan opettajaksi.  Kunnat säästävät myös silloin, kun potilas kuntoutuu omatoimiseksi ja pärjää kotona sen sijaan, että veisi vuodeosastopaikan laitoksessa!
Toki omatoimisuuden säilyttämiseksi tarvitaan jatkossa avokuntoutuspalveluja ja niihin riittävästi erityistyöntekijöitä, kuten fysio-, toiminta- ja puheterapeutteja sekä neuropsykologeja.

Aivoliiton laskelmien mukaan 12–15 paikan kuntoutusosaston arvioidaan huolehtivan noin 100 000 asukkaan
AVH-kuntoutustarpeesta.  Olisiko tälle tilausta Jokilaakson Terveyden toiminnassa?

Arja Maunula
(tilastotiedot Aivoliitto ja THL)